Kari Hotakainen: Klassikko

Kari Hotakainen: Klassikko

7. p. 2009 (1. p. 1997)

411 s.

WSOY

Kari Hotakainen on tunnettu suomalainen Finlandia-palkittu kirjailija, joka tunnetaan myös maailmalla. Hotakaisen teokset kuvaavat toisaalta vakavamielisellä, toisaalta huumorin lajit taitavalla otteella ja realismilla suomalaisuutta sekä nykyaikaa.

Klassikko on kansitekstin mukaan "avoin ja suorasukainen autoromaani, jossa mies rääkkää italialaista autoa ja päätyy poliisin rysään", mutta myös omaelämäkerrallinen romaani, joka "sisältää päiväkirjan 'OLI ILO ELÄÄ, MUUTTA VAIKEA VAIETA, merkintöjä vuosilta 1976–1990' ". Toisin sanoen Klassikko on siis Hotakaisen autofiktion genreä edustava sepitteellinen omaelämäkertaromaani. Kirja kertoo Kari Hotakainen -nimisestä harmaaseen Alfa Romeo 75 Twin Sparkiin ihastuneesta miehestä, joka kirjoittaa kustantajansa vaatiman uuden tuottavuusohjelman, Avoimen suuntauksen toisen vaiheen, mukaista romaanikäsikirjoitusta.

Kirjan tarinaosuus ja tarinan keskelle sijoitettu päiväkirjaosuus muodostavat jokseenkin yhtenäisen kokonaisuuden, mutta se ei tarkoita lukemisen olevan vaivatonta. Päiväkirjaosuus on paikoin yksitoikkoista luettavaa ja sen verran päiväkirjamaista, että sen loppuun päästyä itse kirjan juoneen takaisin kiinni pääseminen vie aikansa. Lukuhaaste on kuitenkin yrittämisen arvoinen. Erillisenä kertomuksena ajateltuna päiväkirjaosuus on huvittavaa luettavaa kaikkine tunnettuine henkilöineen ja lakonisine toteamuksineen. Niukkasanaisuus sai useasti nauramaan ääneen.

Klassikko oli ensimmäinen lukemani Hotakaisen romaaneista, eikä se tule olemaan viimeinen. Ymmärrän oikein hyvin tarinan Hotakaisen Alfa-innostuksen ja huikean "Alfa-yksilön" hehkutuksen, vaikka romaani onkin melko suora katkelma miesten maailmasta einesruokateollisuuden sponsoreina ja autokauppiaiden vietävinä. Kirjan kannessa mainittu "autoromaani" on hyvä tapa kuvata kirjaa, joka onkin melko sananmukaisesti autofiktio.

Hotakaisen varsinaisia vaiheita vähän tuntevana ja nyt vasta muutamia kirjoja lukeneena on tietysti vaikea todeta, kuinka paljon romaanissa on sepitettä ja kuinka paljon varsinaista omaelämäkertaa. Kirjoitustyyli on joka tapauksessa hyvin iskevää ja viihdyttävää. Toisaalta sepitteellisyydellä ei ole mitään merkitystä – autofiktion parasta antia onkin juuri lukijalle jäävä arvoitus kertomuksen totuudellisuudesta. Eli onko kirjailija nyt tässä ihan tosissaan?

Juliaana Grahn