Voltaire: Candide

Voltaire: Candide

5. p.  2001 (1. p. 1953)

135 s.

Suomentanut J. A. Hollo

Tammi

Valistusfilosofina parhaiten tunnettu ranskalainen kirjailija Voltaire, oikealta nimeltään François-Marie Arouet (1694–1778) kirjoitti yhden satiirikirjallisuuden romaaniklassikoista, vuonna 1759 ilmestyneen Candiden. Kirja on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1953 J. A. Hollon suomentamana.

Nuori Candide on nimensä mukaisesti viaton ja naiivi paronin linnassa asusteleva nuori optimisti, joka ajetaan pois omasta paratiisistaan sekä filosofian oppi-isänsä, kotiopettaja Panglossin opetusten huomasta Candiden ilmaistua molemminpuolisesti viehtymyksensä paronin tyttäreen, verevään ja vehmaaseen nuoreen Kunigundeen. Linna jää nuorukaiselle maalliseksi paratiisiksi, jonne ei enää ole paluuta ja hänen on aloitettava elämänsä maailmassa ilman rakastamaansa Kunigundea. Candide havaitsee vähitellen tarinan edetessä, ettei hänen elämänsä paronin huomassa ollutkaan mitä parhainta ja että elämässä itsessään on – ja kuuluukin olla – oma osansa myös kurjuutta ja ikäviä asioita.

Voltaire sekä hauskuuttaa että kritisoi kerronnallaan ja osansa arvostelusta saavat paitsi moni kirjailijan ajan ilmiöistä myös ihmisyys sinänsä. Koko tarinan yhtenäisenä teemana on kritiikki uskonnollista ja filosofista optimismia, jossa luotu maailma on paras juuri sellaisena kuin se on, kohtaan. Henkilöhahmot ovat karikatyyrejä jo nimitasolla.

Koska tyylilajina on satiiri, Candidea voidaan mielestäni kuvailla yhtä hyvin kuluneilla ja kyseenalaisillakin fraaseilla kuten "ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen" – tai siis kurjempaa – " rakkaus on sokea" tai "työ tekijäänsä kiittää". Tarinan henkilöt tuntuvat välillä kilpailevan kurjuuksissaan ja Candide itsekin pohtii, naidako Kunigunde rakkaudesta vaiko velvollisuudentunnosta. Kuitenkin lopullista lohtua ja tarkoitusta elämään tuo työnteko. Suppeammin kirjassa arvostellaan myös esimerkiksi ulkokultaisuutta tai elitismiä, korkeasukuisten avioliittoja sekä uskonmiesten moraalikäsityksiä.

Voltaire kirjoittaa itseäni miellyttävällä tavalla eikä ääneen hihittely ollutkaan tavatonta useissa kohdissa kirjaa. Paikoin kirja ei sovi satiirin käsitteen alle vaan jopa määrittää satiiria. Kirjailija ei juurikaan selittele sanomisiaan, ne joko ymmärretään tai ei. "Klassikoistakaan ei ole pakko pitää, kunhan ne löytyvät hyllystä", eli ironiaa löytyy rivien väleistäkin tarvittaessa. Kirjasta saisi varmasti enemmän irti perehtymällä syvemmin kirjoitusajankohdan ilmiöihin, mutta nykylukijakin saa tekstistä irti paljon hupia.

Lähteet:
Satiiri-ryhmän esitys

Juliaana Grahn