Friday, December 12, 2014

Tuoma Vimma: Helsinki 12

“There is no such thing as a moral or an immoral book.
Books are well written, or badly written. That is all”

Tällä Oscar Wilden lainauksella alkaa Tuomas Vimman (oik. Kusti Miettinen) esikoisteos Helsinki 12. Lainaus on sikäli osuva, että tämän kirjan kohdalla ei kannata turhia moraalisia pohdintoja harrastaa, varsinkaan jos kukkahattu on syvällä päässä.

Eletään 90-luvun lopun uusmediabuumin aikaa. Kirjan päähenkilö työskentelee isossa mainostoimistossa, ja klassisessa “Working hard or hardly working?” -kysymyksessä vaaka kallistuu rankasti jälkimmäiseen. Ńettisivujen layoutit kopioidaan muilta, assarin duunit otetaan omiin nimiin ja projektit hoidetaan taksimatkalla ravintolasta duunipaikalle. Asiakkaalta veloitetaan kuitenkin tunteja niin paljon kuin kehdataan. Uusia tyntekijöitä haastateltaessa ei portfolioita paljon katsella, vaan hakijan asenne ja “muodollinen pätevyys” ovat suuressa arvossa. Liksa on kova, mutta makukin on kallis.

Rahaa tulee, mutta sitä myös menee. Tuhlaamisesta ison osan hoitaa päähenkilön joka asiassa täydellisyyttä hipova pikkusisko, johon päähenkilöllä on kyseenalaisen läheinen suhde. Rahaa on, naisia on, viinaa on, kaikkea on. Kaikki menee siis v***n hyvin, kunnes kaikki ei mene ihan niin hyvin.

Kirjan alkuosa on viihdyttävää luettavaa päähenkilön makeasta sikailuelämästä. Loppuosa taas tarjoaa melkoisen action-pläjäyksen, joka on viihdyttävää sekin. Kerronta on sujuvaa ja nopealukuista, ei turhan koukeroista. Kielessä on vahvasti mukana stadin slangi, joka aluksi vaikeutti lukemista ja ärsytti, mutta jälkikäteen ajatellen se sopii kirjaan kuin – kirjan vertauksia lainaten – “nyrkki perseeseen”.

Minulle osa kirjan parasta antia on se, ettei Vimma juurikaan käytä kuluneita kieli- ja vertauskuvia. Hihittelin monesti ääneen, kun kengät olivat rivissä kuin Hitler-jugendin marssikulkue, naamaan potkaistu äijä pysähtyi kuin hirvi Pendolinon keulaan, ja keittiö oli kuin Mogadishu jenkkien jäljiltä.

Ajatus ei ole täysin omani – bongasin sen jostain blogista jonkun toisen Vimman kirjan yhteydessä – mutta jollain kieroutuneella tavalla kirjasta tulee mieleen miehille suunnattu chick lit. Tässä tapauksessa ei tosin etsitä sitä suurta rakkautta, mutta eletään kaupungissa kuin viimeistä päivää. Yksi kirjan ominaispiirteistä on tuotemerkkien runsas viljely. Harvan vaatekappaleen, kellon tai korun suunnittelijan tai tuotemerkin nimi jää mainitsematta. Myös ruoan kuvaaminen on yksityiskohtaista, ja tekstissä viliseekin sellaisia ruokalajeja ja -aineksia, joista tällainen tavallinen tallaaja ei ole edes kuullut.

Mitä tulee siihen, että kirja on genreltään sijoitettu autofiktioon, en oikein tiedä mitä sanoa. Kirjailija on lienee työskennellyt ennen mainostoimistoissa, mutta sen verran härski meno kirjassa on, että kuvaa on varmasti väritetty rankalla kädellä ja paksulla tussilla. Vaikea sanoa, kuinka paljon pohjalla on totuutta, mutta eipä kai sillä paljon väliä olekaan. Vimma jatkaa autofiktiota myös toisessa kirjassa Toinen, joka “kertoo” ensimmäisen kirjan kirjoittamisesta.

Olen lukenut kirjan – kuten muutkin Vimman teokset, uusinta lukuun ottamatta –  kertaalleen aiemmin, muutama vuosi sitten. Toinen lukukerta oli ehkä jopa parempi kuin ensimmäinen. Kokonaisuudessaan Helsinki 12 on viihdyttävä kirja, jota ei kuitenkaan kannata lukea, jos kokee mielensä olevan kovin ahdas ja siveellinen.

– Teemu

1 comment:

  1. Autofiktion etuna onkin juuri se, että kerrontaan on mahdollista lisätä montakin värikerrosta lukijan mieliksi. Eräänlaisia "Muumipapan muistelmia" siis. Helsinki 12 on juuri tällainen äärimmäisyyksiin vedetty esimerkki suomalaisessa genrekaanonissa, jos sitä ilmaisua voi jo käyttää. Onhan se toki myös kuvaamaasi "mieskirjallisuutta" härskeimmillään.

    ReplyDelete